Asekuria etsimässä

Taannoisesta itsevirittyvien käsiaseiden kieltämistä vaatineesta ”räiskintäase”-kannanotostani on tullut paljon palautetta puolesta ja vastaan. Aseharrastajat ovat halunneet valistaa minua siitä, miten vastuullisia harrastajia ampumaurheilijat ovat, muut ovat puolestaan kiitelleet, että lopulta joku potkii asiaa liikkeelle.

Laadin kannanoton pitkän harkinnan jälkeen, sillä olen perinteisesti päinvastoin puolustanut kansalaisten vapauksia ja vastustanut erilaisia kieltoja ja perusteetonta viranomaisvalvontaa. Miksi tein siis tässä asiassa poikkeuksen?

Kukaan ei voi väittää, että nykyinen aselupajärjestelmä toimisi moitteettomasti. Sen puutteista on saatu jo kaksi karmivaa esimerkkiä. Merkittäviä muutoksia järjestelmään on joka tapauksessa pakko tehdä.

Täysautomaattiset sarjatuliaseet on Suomessa kielletty, koska niillä ei ole mitään siviilikäyttöä, ja ne ovat vaarallisen tulivoimaisia. Jokelan ja Kauhajoen kokemukset ovat opettaneet, että myös puoliautomaattiaseiden tulivoima on kaliberista riippumatta vaarallisen tuhoisa. Ihmiset eivät ehdi paeta tai ottaa asetta pois, kun sitä ei tarvitse laukausten välillä virittää.

Mielestäni tärkein turvallisuusongelma on kuitenkin suomalaisen asekulttuurin ja asekurin rispaantuminen. Aiemmin asekulttuuri siirtyi luontevasti sukupolvelta toiselle, mutta nyt tuo ketju on katkennut. Itse opin oman asekurini pikkupoikana isältäni. Olen itse asiassa viettänyt monet lapsuuteni parhaita hetkistä opetellen käsittelemään aseita niiden edellyttämällä kunnioituksella.

Sekä Jokelassa että Kauhajoella käytetyt .22 kaliberin ammukset herättävät minussa edelleen ristiriitaisia tunteita. Toisaalta jopa niiden tuoksu herättää lämpimiä muistoja lapsuudesta, toisaalta tiedän millaista kauhua ja kuolemaa niillä on saatu aikaan.

Varsinaiset aseharrastajat pitävät edelleen hyvää huolta aseistaan ja käyttävät ja huolehtivat niistä vastuullisesti. Viime vuosina etenkin pienikaliberisia puoliautomaattisia käsiaseita on alettu ostaa kuitenkin myös leluiksi, ns. räiskintäaseiksi, eikä niiden omistajilla ole aina riittävää kokemusta aseiden käsittelystä.

Kehitys on vaarallinen, ja sille on tehtävä pikaisesti jotain.

Puoliautomaattisten käsiaseiden kieltäminen on helpoin ja tehokkain vaihtoehto, mutta ei tietenkään ainoa.

Yhtenä vaihtoehtona on esitetty aseiden, etenkin käsiaseiden säilyttämistä kotien asemesta ampumaseurojen ampumaradoilla. Tämä tekisi ampumaradoista erittäin houkuttelevia murtokohteita ja pakottaisi seurat investoimaan suuria summia murtovarmoihin asekaappeihin ja valvontalaitteisiin. Tästä toimivampi vaihtoehto voisi olla aseiden lukkojen säilyttäminen seurojen tiloissa, jolloin murtosuojaus ei tulisi niin kalliiksi.

Jos puoliautomaattisten käsiaseiden käyttöä halutaan jatkaa, meidän on karsittava henkisesti epätasapainoiset ja päihdeongelmaiset henkilöt aselupien hakijoiden joukosta ja varmistettava, että ennen ensimmäisen aseen ostamista huolehditaan riittävästä asekurin opetuksesta. Yhtenä vaihtoehtona voisi olla ajokortin tapainen asekortti, johon kuuluu opetusta, harjoittelua, psykologinen testaus ja loppukoe. Resursseja tähän ei kuitenkaan ole olemassa, ja asekortin tuhansiin euroihin nousevat kustannukset maksaisi ajokortin tavoin kortin hakija omasta kukkarostaan.

Aseharrastukseen tulisi korkea taloudellinen kynnys.


 ^{CC: by-nd-nc}